GAMBIA, The Smiling Coast

Lyhyt oppimäärä Gambiasta

Olen ollut onnekas saadessani viettää pari talvea Afrikan lämmössä ja auringon paisteessa. Gambia on ollut myönteinen yllätys suomalaiselle, jonka kuva Afrikasta on muodostunut negatiiviseksi uutisten vuoksi. Minun kokemukseni oli kuitenkin myös paljon muuta, vaikka köyhyyttä ja puutetta näkikin joka paikassa. Ihmisten ystävällisyys ja yhteisöllisyys ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Iloinen naurunremakka aina siellä, missä ihmiset kohtaavat.




Gambia on väkiluvultaan ja pinta-alaltaan pikkuruinen valtio Länsi-Afrikassa Atlantin rannalla. Asukkaita on alle 2 miljoonaa ja pinta-ala manner-Afrikan pienin. Pääkaupunki on Banjul ja pääosa (yli 90 %) väestöstä on muslimeja. Ilmasto on trooppinen, mikä tarkoittaa, että Gambiassa on vain kaksi vuodenaikaa: kuiva talvikausi ja kuuma, sateinen kesä. Päivä ja yö ovat aina miltei yhtä pitkät. Ja yö on Afrikan musta! Muttei yhtään pelottava! Gambiassa on niukasti luonnonvaroja ja se elää pääosin maapähkinöistä ja turismista. Teollisuutta ei ole juurikaan ja suurin osa elintarvikkeista ja kulutustavaroista tuodaan ulkomailta, erityisesti kalliista Euroopasta. Virallinen kieli on englanti. Heimoja on monia, joista suurimmat ryhmät ovat mandinkat, wofit, jolat ja fulat, jotka elävät sulassa sovussa ilman Afrikassa niin tyypillisiä heimoriitoja. Kristittyjä on alle 10 % ja he elävät yhdessä muslimien kanssa ilman jännitteitä. Islamilaisuus Gambiassa näyttäytyykin täysin erilaiselle kuin millaisen kuvan me uutisista saamme.

Gambialaisten keskimääräinen elinikä on 59 vuotta. Äärimmäisessä köyhyydessä elää kolmasosa gambialaisista. Väestöstä lukutaidottomia on noin kolmasosa. Alle 60 %:lla väestöstä on käytössään viemäröinti ja toimiva asianmukainen WC. Puhdasta juomavettä on tarjolla 90 %:lla gambialaisia. Sähkönsaanti takkuilee ja sähkökatkokset ovat jokapäiväisiä. Matkalle mukaan ottamani vara-akku oli ahkerassa miltei päivittäisessä käytössä.

Köyhyydestä ja puutteista huolimatta gambialainen elämä koostuu samoista iloista ja suruista kuin meilläkin. Itse kutsun gambialaisia Afrikan savolaisiksi, sillä he ovat uteliaita ja seurallisia. Leikkisyys ja huumorilla asioiden höystely kuuluvat arkipäivän seurusteluun, kuten meilläkin täällä Savossa.

Ihmisoikeustilanne Gambiassa on erittäin huono.Sotilasvallankaappauksella vallan kahmaissut diktaattoripresidetti Jammeh pitää tiukasti valtaa omissa käsissään. Hän pyrkii aktiivisesti pääsemään eroon oppositiosta ja toisinajattelijoista ja on joutunut usein vallankaappausyritysten kohteeksi. Joulukuussa 2016 on presidentinvaalit, jotka tuskin tuovat muutosta tilanteeseen. Tyypillinen afrikkalainen tarina, jossa äänestäjiä lahjotaan ja tuloksia sormeillaan. Nyt tavalliset gambialaiset odottavat kauhuissaan, mitä vaalien aika tuo tullessaan. Levottomuuksia on jo ollut, sillä oppositio tahtoisi vaihtaa yli 20 vuotta yksinvaltaisesti hallinneen presidentin. Joitakin oppositiojohtajia on jo ammuttu ja laitettu vankilaan.

Lasten elämää
Gambialaiset perheet ovat suuria ja perhekäsitys on laaja. Gambialainen mies saa ottaa useita vaimoja, mikä on kuitenkin nykyisin entistä harvinaisempaa. Veljiksi ja siskoiksi esitellään serkut, pikkuserkut ja naapurit, joten aina ei voi olla varma, onko sisaruus verenperintöä vai vain suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Isommat sisarukset ja naapurit hoitavat perheen pienimmät, joita raahataan mukana joka paikkaan käsipuolesta raahaamalla tai kantamalla reppuselässä.
Aliravitsemuksesta kärsii noin 5 % väestöstä ja lapsista yli 17 % on alipainoisia. Osa ihmisistä potee myös piilonälkää. Vaikka ruokaa olisikin, se on pääosin riisiä ja omassa peltotilkussa kasvatettuja kasviksia. Jos rahaa on, ostetaan riisin lisäksi kalaa. Riisipussi maksaa tavallisen gambialaisen kuukausipalkan verran. Lapsikuolleisuus on 74 lasta tuhatta elävänä syntynyttä kohti.
Lapsilla on puutetta kaikenlaisesta. Terveydenhuolto on alkeellista eikä kaikkien saavutettavissa.
Mutta kehitys kehittyy Afrikassakin. Naisten ympärileikkaus ja lapsiavioliitot ovat nyt lailla kiellettyjä. Perinteet elävät kuitenkin syvässä, joten valitettavasti muutos käytännössä tapahtuu hitaasti.

Kaikki eivät pääse kouluun




Gambiassa lapset menevät kouluun 7-vuotiaana. Alakoulu (lowerbasic) kestää 6 vuotta ja yläkoulu (upperbasic) 3 vuotta. Tämän jälkeen on mahdollista mennä lukioon (Senior Secondary School) tai ammattikouluun. Vaikka Gambiassa on lakisääteisesti ilmainen perusopetus, hieman runsas neljäsosa lapsista ei pääse kouluun. Vanhemmilla ei ole varaa maksaa koulupukuja, kenkiä, kirjoja tai kustantaa kouluateriaa (jos sellainen on koulussa tarjolla). Nämä lapset jäävätkin kotiin ja osa heistä tekee töitä mm. paimentamalla karjaa tai myymällä pähkinöitä ja hedelmiä kaduilla ja rannalla. Alueelliset erot kouluun pääsemisessä ja koulujen varustelutasossa ovat suuret maan sisällä. Kouluun pääseminen eli koulupuvun ja kirjojen hankkiminen maksaa vuodessa noin 30 euroa. Peruskoulun suorittaa vain 69 % nuorista. Opettajien koulutustaso on alhainen ja opetusmetodit vanhanaikaisia. Opetuskieli on englanti, joka ei ole lasten äidinkieli. Tämä hidastaa lasten oppimista ja vanhempien mahdollisuutta tukea lapsiaan koulunkäynnissä. Oppikirjat ovat myös englanninkielisiä. Jonkinlaisia yrityksiä maassa on ollut tehdä oppimateriaalia lasten omalla äidinkielellä mm. madinkaksi ja wolofiksi.




Koulut ovat yleensä heikosti varustettuja. Vessat ovat alkeelliset, jos niissä yleensä sellaiset on. Puhdasta juomavettä tai vettä ylipäänsä ei ole tarjolla, keittiöt puuttuvat tai ovat alkeelliset. Eurooppalaiset tukevat hyväntekeväisyysvaroin koulujen rakentamista ja korjaamista. Kouluihin rakennetaan keittiöitä, vessoja ja kaivoja länsimaisen valuutan turvin.




Gambiassa on sekä kunnallisia että yksityisiä kouluja. Kouluja on erikseen muslimeille ja kristityille, vaikka usein lapset käyvätkin samoissa kouluissa uskonnoista riippumatta. Itse asuin lähellä Banjul American Embassy School´ia, joka on kaikkein hyvämaineisin ja kallein. Gambian ranskalainen koulu oli ikkunani alla. Heräsin joka aamu koulun kellojen soittoon ja lasten iloiseen rupatteluun. Koulun varustelutaso oli parempi kuin kouluissa keskimäärin ja oppilaiden vanhemmat olivat rikkaita ja ulkomaalaisten Gambiassa työskentelevien lapsia.

Methodist Special School on kristilliseltä pohjalta toimiva erityiskoulu, jossa kävin useita kertoja. Joulujuhlapäivä koulussa oli vaikuttava monessa mielessä. Meidät kutsuttiin paikalle klo 10, jolloin juhlan piti alkaa. Mutta afrikkalaiseen tapaan mitään ei ollut valmiina. Paitsi lapset, jotka istuivat ulkona monta tuntia kruunut päässä odottamassa juhlan alkamista. Minä pääsinkin heti töihin rehtorin kansliaan pussittamaan lapsille tavaroita yllätyspussiin. Laitoimme pusseihin popcorneja, keksejä, karkkia, mehun ja ilmapallon. Myös kuurojen koulun oppilaat olivat saapuneet juhlaan esittämään joulukuvaelmaa, jossa oli tanssia ja Jeesus-lapsi.






Hart House on kehitysvammaisille tarkoitettu sisäoppilaitos, jota johtaa englantilainen Geoff Hanwicks gambialaisen vaimonsa kanssa. Oppilaita on koulussa noin 20 ja he ovat 5-15 vuotiaita. Noin puolet oppilaista asuu viikot koulussa. Koulu on ilmainen vanhemmille. Koulun tulot tulevat pääosin Euroopasta, Englannista ja Hollannista. Koulu elää pääosin lahjoitusvaroilla ja on taloudellisesti hyvin tiukilla. Koulussa työskentelee asiaansa vihkiytyneitä aikuisia, jotka eivät aina tiedä, tuleeko palkkaa lähitulevaisuudessa.






SOS-lapsikylä on suuri monen korttelin kokoinen kompleksi, jossa on toimintaa monenikäisille lapsille ja nuorille. Joka kerran SOS-lapsikylään mennessäni olen sanaton järkytyksestä ja kurkkua alkaa kuristaa. Lapset asuvat ja käyvät koulua mustaa katkua savuavan kaatopaikan vieressä. Opettajien mukaan lapset ja henkilökunta ovat jatkuvasti sairaina ja kärsivät erityisesti hengitystietulehduksista ja astmasta. Itse vierailin nuorille tarkoitetussa koulussa, jossa oli ammatillisia linjoja ja ammatilliseen koulutukseen valmentavia linjoja. Oma kummityttöni Fatou kävi valmentavalla linjalla opiskelemassa englantia ja matematiikkaa. Peruskoulun jälkeen hän joutui jäämään kotiin, kun vanhemmilla ei ollut mahdollisuutta kouluttaa häntä eteenpäin. Fatoun koulumaksu vuodessa on 80 euroa.


Elämäni Gambiassa on ollut minulle silmät avaava kokemus monessakin mielessä. Elämämme täällä turvallisessa koto-Suomessa on täynnä itsestään selviä asioita, joita emme aina ymmärrä arvostaa. Hyvinvointia ja turvallisuutta. Osaisimmepa jopa jakaa turvallisuutta heille, joilla ei ole sosiaaliturvaa, eikä toimivaa terveydenhuoltoa.Vastineeksi voisimme pyytää gambialaisilta kehitysapuna meille elämäniloa, toisista huolehtimista ja yhteisöllisyyttä.

Kristiina Jokinen
Valteri Mäntykangas, Kuopio