Henkilökuvassa Johanna Kiiski, Oppimis- ja ohjauskeskus Mikael

Kuka olet ja mistä tulet?

Hei, olen Johanna Kiiski. Synnyin Konnevedellä kotihetekassa marraskuussa 1954 mustanpuhuvana napanuora kaulan ympärillä. Tämän syyksi on helppo lukea kaikki omat puutteet;eivätpä turhaan paina selkärepussa. Kouluni kävin kansakoulusta OKL:ään Savonlinnassa. Myöhemmin suoritin tutkinnon täydennyksen (KM) Kajaaniin ja erityisopettajatutkinnon Jyväskylään.

Luokanopettajana työskentelin vuosina 1976-96 Mikkelissä, Parikkalassa ja Ristiinassa. Erityisluokanopettajan työt aloitin syksyllä 1996 Mikkelin kaupungin dysfasiaopetuksessa.

Kerro työstäsi Oppimis- ja ohjauskeskus Mikaelissa!

Syksyllä 2001 tulin Mikael-kouluun (silloin Mikkelin kuulovammaisten koulu) erityisluokanopettajan työhön. Siihen asti koulu oli ollut kuurojen ja kuulovammaisten opinahjo. Tuolloin koulussa aloitti kaksi dysfasiaryhmää. Minä sain niistä toisen. Aluksi ihmettelin lähes aavemaiselta tuntuvaa hiljaisuutta kaikkialla. Käytävillä saattoi olla iso joukko oppilaita, mutta ei yhtään ääntä. Kädet vain huiskivat. Muutamassa vuodessa äänet lisääntyivät, kun kuurot lähes hävisivät ja kielihäiriöiset valtasivat alaa.

Muutos viittovasta yhteisöstä puhuvaksi yhteisöksi oli nopea ja monelle työntekijälle rankkakin, koska omalla erityisosaamisella, viittomakielellä, ei ollut enää samanlaista käyttöä. Eikä se tulijan osakaan aina ihan kitkaton ollut. Oli aikoja, jolloin tarvittiin viittomakielen ja viitotun suomen tulkkia yhtä aikaa ja lisäksi suomen kielellä oli puhuttava selkeästi. Muutokset eivät tähän loppuneet: tulivat usherit, aspergerit, näkövammaiset ja monet muut. Vuosituhannen alun hiljaisuuttaja rauhaa ei kukaan enää muista tai ei jouda muistelemaan. En sano, että silloin olisi ollut helpompaa, mutta ehkä silloin oli enemmän aikaa ajatella. Nyt toimitaan.Minä opetin Mikael-koulussa kielihäiriöisiä lapsia viisi vuotta. Sitten olin vuoden virkavapaalla ja tein laaja-alaisen erityisopettajan töitä Savonlinnassa.

Syksyllä 2008 aloitin ohjaavan opettajan työt Mikael-koulussa. Tulin toiseksi ohjaavaksi opettajaksi, kaimani (Johanna Juvonen) oli aloittanut vuotta aikaisemmin. Kahdestaan me olemme hommia paiskineet näihin päiviin asti. Välillä Iso-Johanna teki kehittämispäällikön töitäkin. Näin jälkeenpäin ajatellen taisivat yhteiset tuumaustauot jäädä liiankin vähiin. Toinen tuli, toinen lähti – ovenraossa vaihdettiin kuulumiset, sähköposteilla yritettiin löytää aikaa, jolloin molemmat olisimme yhtä aikaa yhteisessä työhuoneessamme. Iloista yrittämistä oli, välillä puurtamistakin, aikaankin saatiin molemmat omilla saroillamme, ”Iso” (Juvonen) isompien parissa, ”Pieni”(Kiiski) pienempien parissa. Siitä hommasta jäin onnellisena eläkkeelle helmikuun alussa. - Pientä keikkaa olen tehnyt edelleen Oppimis- ja ohjauskeskus Mikaeliin.




Mikä on ollut erityisopettajaurasi aikana vaikuttavin kohtaaminen oppilaan kanssa?

Niitä on monia, monia. Vaikea valita vain yksi, joten tässä muutamia mukavia poimintoja:

Kouluvuoden alkaessa luokkaan eteeni asteli pieni, ihana, ruskeasilmäinen kaveri. Hän osoitti minua etusormellaan sanoen: ”Sinä paha.” Sitten hän osoitti itseään ja sanoi: ”Minä kuningas.” Siitä alkoi yhteinen ihastuttava ja vihastuttava matkamme, kun sanat eivät riittäneet piirrettiin, laulettiin, naurettiin, itkettiin ja käytettiin milloin mitäkin merkkejä. Vuosi kului ja opinhaluinen ruskeasilmä oppi lukemaan! Seuraavana syksynä saatiin luokkaan muutama uusi oppilas. ”Kuningas” kirjoitti seinälle lapun: Täällä määrää Johanna. Jos työrauhaongelmia tuli, kävi hän osoittamassa lappua ja kummasti sai toiset rauhoittumaan. Ei unohdu se kaveri koskaan.

Ei unohdu myöskään se kaveri, jota alkutaipaleella jouduin pitämään ihan kunnolla kiinni, enkä puremaltakaan välttynyt. Pari vuotta kului ja sain kaverilta ystävänpäivänä ison sinisen pahvisydämen, jota koristivat punaiset nauhat ja teksti: Kun rakkaus kiihtyy, niin lapset viihtyy!

Eräänä vuonna oli luokka, jossa useampi oppilas keksi omia sanoja, kun viralliset sanat eivät tulleet mieleen. Kävimme niistä yhdessä keskustelua ja pohdimme esim., miten sanat syntyvät. Luokassamme oli Suomen kielen perussanakirja, josta välillä tarkastettiin sanojen oikeellisuus. Taas kerran tuli eteen sanaongelma, josta syntyi lähes riita oppilaiden kesken. Silloin eräs oppilas sanoi: ”Katsotaan tuomarin kirjasta!” Vähän aikaa meni, ennen kuin tajusin, mistä kirjasta oli kyse. (Tämä tapahtui ennen nettiaikaa.)

Ja sekin kaveri, joka niin paljon tarvitsi rajoja ja rakkautta, lempeyttä ja lujuutta ja oli sisimmässään hurmaava. Hän oli neuropsykologin kysyessä jotain koulusta sanonut: ”Opettaja on pieni sisukas nainen.”

Enimmäkseen opetin alakoululaisia; eräänä vuonna opetin kaseille äidinkieltä. Ennen kevään viimeistä tuntia kysyin, olisiko heillä toiveita viimeiselle tunnille. ”Otetaan sitä pallopiiriä”, sanoivat 8. luokan pojat! (Pallopiirissä oli harjoiteltu aika- ja sijamuotoja.)

Mitä asioita jäät eniten kaipaamaan työyhteisössä?

Yhteistä tekemistä, yhteistä innostusta, jakamista ja toisten antamaa tukea työhön kaipaan. Myös oppilaat ovat olleet tärkeitä ja heiltä saamani vastakaiku on antanut voimia ja iloa. Tässä elämän vaiheessa iloa ja piristystä päivään tuottavat kaksi pikkupoikaa, mummelin omat aarteet.

Olet jäänyt juuri eläkkeelle. Mikä on parasta eläkkeelle jäämisessä?

Tähän kysymykseen on helppo vastata. Vastaus löytyy kortista, jonka sain henkilökunnalta. Siihen on siteerattu Tove Janssonia: ”Ellei joku satu tietämään, mitä eläkkeelle pääseminen tarkoittaa, niin kerrottakoon asia: Kun ihminen elää tarpeeksi vanhaksi, hän saa kaikessa rauhassa tehdä juuri mitä haluaa.”

Mikä asia on eniten muuttunut urasi alkuajoista tähän päivään erityisopetuksessa?

Erityisopetuksen rakenteissa on tapahtunut muutoksia. On siirrytty tarkkarajaisesta ryhmittelystä (EHA, EMU, EVY, EDY, ESY, EKU, ENÄ) sekaryhmiin, integraatioon, inkluusioon. – Oppilaiden vaikeudet ovat laajemmat ja syvemmät. Kodeilta ei läheskään aina enää saa tukea omaan työhön, vaan kotiväki odottaa koululta apua. Opettajan tarvitseman tietotaidon määrä on paisunut ja sen lisäksi pitäisi olla enemmän herkkyyttä, intuitiota ja rohkeutta toimia mitä moninaisimmissa tilanteissa.

Iloinen asia on se, että varhaiskasvatuksessa on otettu todesta varhaisen puuttumisen tärkeys. Enää ei jäädä odottamaan, että koulu tekee ihmeitä. Koulun yhteistyöverkosto on siis laajenemassa myös tähän suuntaan. Ehkä Valteri-keskusten pitäisi suunnata enemmän palveluja myös varhaiskasvatukseen.

Millaisena näet tulevaisuuden koulun vaikkapa 20 vuoden kuluttua?

Jotenkin tuntuu vai toivonko vain, että kehitys ei yhteiskunnassa enää voi olla näin rajua, kuin viimeiset pari vuosikymmentä ovat olleet. Ihmisten pää ei kestä. Aivot tarvitsevat aikaa. Mielestäni koululaitoksessa ei ihan mullistavia muutoksia ole vielä tapahtunutkaan. Opettaja voi edelleenkin pistää oven kiinni ja pitää tunnin 70-luvun tapaan. Vai voiko? Tekniikkaa on tulossa luokkiin hiukan lisää, ja nykyinen tekniikka otetaan tehokkaammin käyttöön. Tämä tuo mukanaan yhteisen osaamisen, jakamisen tarvetta. Kaikkea ei voi yksin hallita. Tehdään enemmän aidoissa tiimeissä töitä. Sosiaalisia taitoja tarvitaan.

Toisaalta myös monet perinteiset opetusvälineet ja menetelmät säilyvät. Älytaulut ja iPadit eivät korvaa kaikkea käsillä tekemistä. Ainakinpienet oppilaat tarvitsevat edelleenkin irtokuvia ja sanalappuja, erilaisia muotoja ja materiaaleja, joita saavat pyöritellä käsissään. Ja isommatkin tarvitsevat, vaikkapa sen pallon, joka pannaan pallopiirissä menemään ;). Muutokset eivät kenties ole niin rajuja, kuin pelätään tai toivotaan.

Missä asiassa koit vahvimmin onnistuneesi erityisluokanopettajana tai ohjaavana opettajana?

Erityisluokanopettajana koin onnistuneeni ihan tavallisessa arkityössä. Meillä oli yleensä leppoisaa luokassa, oppilaat edistyivät, minusta oli mukavaa kehitellä omia harjoituksia ja vanhempien kanssakin oltiin enimmäkseen yksimielisiä tavoitteista ja tekemisestä.

Ohjaavana opettajana mielestäni ykkösjuttu ovat olleet oppimateriaalit, joita olen ollut tekemässä. Oppimateriaalit ovat kummunneet niistä harjoituksista, joita kehittelin toimiessani erityisluokanopettajana. - Ihan alkutaipaleelle jäi pienten AAC -ohjauksen kehittely. Mutta toivon, että sitä joku innostuu jatkamaan.

Mitä haluaisit sanoa uransa alussa oleville, joilla on vielä vuosikymmeniä eläkeikään?

Pitäkää huolta itsestänne: liikkukaa ja nukkukaa riittävästi; ottakaa asioista selvää, innostukaa ja opiskelkaa! Välittäkää oppilaistanne ja uskokaa heidän mahdollisuuksiin. Antony Brever on sanonut viisaasti: ”Toivo pitää sydämen ehjänä.”

Suurkiitos kaikille menneiden vuosien yhteisestä tekemisestä, tuesta ja kannustuksesta!

Oppimis- ja ohjauskeskus Mikaelin puolesta kiitos myös Johannalle näistä vuosista!

Haastattelijoina Anja ja Virpi