Koulun esityksen harjoittelua.

Erilainen työkokemus Montenegrossa

Työni Jyväskylän näkövammaisten koulun ohjaavana opettajana sai mielenkiintoisen ja uuden näkökulman, kun työskentelin Suomen ja Montenegron välisessä opetuksen kehittämisprojektissa marraskuusta2006 maaliskuulle 2008. Montenegrossa oli menossa koulujen reformiuudistus, joka luotsasi sekä opetussuunnitelmia että koko koulujärjestelmää inklusiivisen opetuksen suuntaan. Maiden välinen projekti oli alkanut jo vuonna 2005, ja minua sekä työpariani ennen siellä oli myös työskennellyt myös kaksi suomalaista työntekijää. Projektissa työskenteli myös pääsääntöisesti kolme paikallista työntekijää.



Äidinkielen opiskelua.


Työtehtävänäni ns. erityisopetuksen asiantuntijana oli etupäässä järjestää opettajien, rehtoreiden ja kouluttajen inklusiivisen opetuksen täydennyskoulutusta sekä organisoida ja järjestää yhteistyössä sekä Jyväskylän että paikallisen yliopiston kanssa inklusiivista opettajain koulutuspakettia eli käytännössä lähinnä erityisopettajakoulutusta. 

Montenegro on pieni, uusi ja itsenäinen valtio kesäkuusta 2006. Mieheni ja minä asuimme pääkaupungissa Podgoricassa ja koimme sekä maassa elämisen että liikkumisen varsin turvalliseksi. Oman haasteensa eri paikkakunnilla kulkemiselle, esimerkiksi mielenkiintoisille koulukäynneille, asetti (näin suomalaisesta näkökulmasta) jylhät vuoristomaisemat ja liikenne. Kun suunnitteli ajavansa kaupungista toiseen, niin lähes aina tuli ylittää mahtavat vuoret, ja matka kesti, joten lausahdus "Balkanin vuorista" sai mielessäni aivan uuden merkityksen! Toisaalta, matkan taittamisen vastapainona oli upea puhdas luonto ja kristallinkirkkaat vedet.




Yleisopetuksen luokka.

Maassa on oppivelvollisuus, ja periaatteessa kaikkien lasten tulee käydä koulua perusopetuksen ajan eli yhdeksän vuotta. Kuitenkin mm. vuoristossa on vielä pieniä, vaikeasti lähestyttäviä kyliä, joista talviaikana siirtyminen kouluun on lähes mahdotonta. Oppilaat, joilla on erityistarpeita, käyvät pääsääntöisesti erityiskouluissa pääkaupungissa. Oman lisänsä koulunkäynnin järjestelyille luovat pakolaiset, joita tulee mm. Albaniasta. Kaikenlaisissa syrjäytymisvaarassa olevat lapset ovatkin haaste koko koulujärjestelmälle. Maassa on onneksi pitkään toteutettu eri järjestöjen ennaltaehkäiseviä ja ongelmiin puuttuvia ohjelmia, toteuttajina mm. Save the Children ja Unicef.


Tavutusharjoitus.


Oppilaat tutkivat Suomesta tuliaisiksi tuotuja karttoja.


Oppilaita, joilla on erityistarpeita, opiskelee omissa lähikouluissaan vielä melko vähän. Suomalaisen näkökulman mukaan mm. monet erityiskoulun oppilaista olisivat voineet helpostikin käydä yleisopetuksen koulua, vaan tällainen ajattelumalli on vielä kehittymisvaiheessaan. Käytännön esteitä koulunkäynnille on vielä paljonkin. Koulujen psykologit ja erityisopettajat tekevät parhaansa, mutta laajempaa tukisysteemiä ei erityistarpeisille lapsille ole, avustajista puhumattakaan. Koska rahasta on puutetta ja useat koulut ovat  fyysisesti kurjassa kunnossa, useimmat tilat ovat erittäin vaikeasti saavutettavia mm. liikuntavammaisille. Esimerkiksi suurimmassa osassa yleisiä kouluja luokat ovat ahtaita, ja kouluissa ei ole minkäänlaisia liuskoja tai esimerkiksi wc:tä, joihin voisi päästä pyörätuolilla. Toisaalta oli mukavaa nähdä, että puutteesta huolimatta osassa koulua ratkaistiin ongelmat maalaisjärjellä ja useita koulutiloja oli laitettu viihtyisiksi vähistä varoista huolimatta.



Pistelukua näkövammaisopetuksessa.

Pääasiallinen alani ei siis tällä kertaa ollut näkövammaisuus, mutta tietysti mielenkiinnosta perehdyin myös maan näkövammaopetuksen tilaan. Näkövammaiset lapset käyvät pääsääntöisesti koulua yhdessä liikuntavammaisten lasten kanssa pääkaupungin erityiskoulussa, jossa on myös oppilaskoti. Oppilaat käyvät vain muutaman kerran lukuvuodessa kotona, mm. siksi, että koulubussia ei ole, ja julkinen liikenne on ontuvaa. Oppilaiden näkövammaisuus luokiteltaisiin meidän mittapuumme mukaan lievästi heikkonäköisistä sokeuteen, ja harvalla oppilaalla oli nähtävissä merkittäviä lisävammoja. Monitarpeiset näkövammaiset lasten katsottiinkin kuuluviksi lähinnä kehitysvammaisten lasten piiriin, ja he kävivät kouluaan kehitysvammaisille suunnatuissa laitoksissa. Näkövammaisen oppilaan ja erityisesti sokean oppilaan opiskelua yleisessä koulussa pidettiin vielä melko mahdottomana. Näkö- ja liikuntavammaisille suunnatussa erityiskoulussa oppilasryhmät olivat pieniä, noin 6 oppilasta, toisin kuin yleisessä koulussa. Erityiskoulujen opettajien mukaan opiskelua rajoittaa merkittävästi mm. pisteoppikirjojen puute. Koulu tuottaa kirjat itse kaikkiin oppiaineisiin, ja siihen kuluu suhteettomasti aikaa, joten käytännössä oppilailla ei ollut pistekirjaa kaikkiin aineisiin.



Omat tehtävät.


Kokonaisuutena ja elämänkokemuksena aika Montenegrossa oli meille erittäin antoisa ja ajatuksia herättävä. Oli silmiä avaavaa työskennellä toisen kulttuurin opettajien kanssa, perehtyä opetuksen ideologiaan ja malleihin, samoin vierailla koulujen arjessa ja nähdä eri vivahteet sekä opetuksessa että koulujärjestelmässä. Vaikka kieli ja kulttuuri vaihtelivat, mm. lasten luonnollinen uteliaisuus, ilo ja halu oppia näkyi kaikkialla. Aikuisten tasolla erilaiset ajattelu- ja opiskelumallit saivat myös sijaa; projektin koulutusohjelman tuella valmistuikin 120 täydennyskoulutettavaa ja 30 uutta erityisopettajaa. Ilahduttavaa oli, että mm. erityisopettajakoulutuksesta valmistuneet lauloivat minulle läksiäisviestiksi "opiskelu ei mennyt hukkaan, teemme työtä innolla ja uusin ajatuksin, voit luottaa meihin".

Edetessään kohti inklusiivista opetusta Montenegrolla on vielä edessään paljon opetusalan hallinnon, järjestelyiden ja käytänteiden haasteita, mutta »matka on alkanut, polulle on astuttu«.


Teksti ja kuvat: Tarja Hännikäinen, Ohjaava opettaja, JNK