Koskenlaskua Tarajoen kanjonissa 13.6.2008

Sunnuntai-iltana ollessamme syömässä eräässä kalaravintolassa, Jarmo kertoi ottaneensa selvää mahdollisuuksista päästä laskemaan koskia Tarajoen kanjonille. Seuraavana perjantaina se olisi mahdollista, mutta ketkä haluaisivat lähteä mukaan? Mikko ilmoittautui heti. Minua kiinnosti, mutten sanonut vielä mitään. Muutamaa hetkeä myöhemmin ilmoittauduin lähtijäksi ja retkirahatkin ilmestyivät taskuuni.

Loppujen lopuksi kävi niin, että kansainväliselle koskenlaskuretkelle lähti mukaan kaksi urheaa suomalaista miestä, Jarmo ja Mikko ja yksi ei-urhea nainen, minä. Lähdimme varhain perjantai-aamuna matkaan, joka kesti yhteen suuntaan neljä tuntia. Alkumatka meni torkkuessa ja miettiessäni, että olinko ihan viisas. Minua jännitti. Olin menossa ensi kertaa eläissäni koskenlaskuun. 
Autossa oli kielten sekamelska. Kuski puhui jatkuvasti kännykkään vuoristoteillä. Mahassa kiersi. Yskitti. Yritin kietoa kaulahuivia paremmin kaulan suojaksi. Kuskikin kääntyi katsomaan. Täytyi kestää ja yrittää puhua välillä suomeksi Mikolle tai Jarmolle. 
Maisemat alkoivat muuttua hulppeiksi. Pysähdyimme monta kertaa ”fotostopeille”.

 
             

Perillä meitä odotti ankeahko pressuseinäinen rakennus, jossa söimme välipalaa. Sen jälkeen eräs mies mittaili minua silmämääräisesti ja jakoi kamppeet, märkäpuvun, pelastusliivit ja neopreenikengät. Pelastusliivi oli todella suuri. Vaatteet vaihdettiin avoimella pihamaalla. 

Koskenlaskun lähtöpaikalle meidät vietiin usealla autolla. Jotkut retkeläiset menivät maastoauton kyydillä ja me menimme lava-auton lavalla istuen. Penkit olivat laidoilla ja istuimme polvet vastakkain pomppivassa kyydissä. Bosnian raja oli varusteiden vaihtopaikan vieressä, vain muutaman sadan metrin päässä. Siellä meiltä ei kyselty mitään. Uskoivat varmaan niitä papereita, joita täytimme aamulla pikkubussissa.



Soratie koskenlaskun lähtöpaikalle oli mutkainen ja kapea. Selän takana nousi vuoren seinämä ja vastakkaisella puolella oli syvä pudotus joen puolelle. Pelotti. Vieressä istuva ystävällinen irlantilaisnainen alkoi jutella ja rohkaisi minua. Hän oli laskenut koskia ennenkin ja oli säilynyt ehjänä. 

Automatkan loputtua kannoimme kumiveneet ja melat rantaan. Rannalla oli kymmenisen retkikuntaa, jotka vuorollaan lähtivät laskemaan jokea alas. Vesi oli kylmää. Joillakin oli kypärät, meillä sellaisia ei ollut. Lähtöä odotellessa ja muiden menoa seuratessa minua ei naurattanut. Kadutti koko reissuun lähtö.

Meille oli sanottu aikaisemmin, että kameroiden mukaan ottaminen oli ehdottomasti kiellettyä. Tottelimme. Meillä ei siis ollut kameroita, mutta monilla muilla oli. Kumiveneen perämies kaivoi kätköistään vedenpitävän pussin ja kamerat laitettiin sinne. Myöhemmin taukopaikoilla kameran puuttuminen harmitti.

Kumiveneessämme oli yhteensä 12 henkilöä, Bosniasta, Virosta, Irlannista ja Suomesta. Istuin toisessa rivissä. Myöhemmin se osoittautuikin kelpo ratkaisuksi, koska Mikon tai Jarmon hartioiden takana ei kastunut ollenkaan niin pahasti kuin veneen keulassa.
Maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniit. Ympärillä jylhä vuoristo. Vesi sinivihreää, puhdasta. Rannoilla lehtomainen kasvillisuus. Samanaikainen vuoriston karuus ja vedenrajan rehevä kasvillisuus oli puhuttelevaa. Välillä annoimme kumiveneen lipua virran mukana ja nautimme. Välillä urakoimme ja otimme vastaan pärskeet. Eräällä taukopaikalla solisi vuoristopuro. Sen varrella oli kuulemma vesiputouskin.



Selvisimme ehjin nahoin, kosket eivät olleet suuria ja meillä oli taitava paikallinen perämies. Laskimme noin 15 km matkan, Bosnian puolelta Montenegron puolelle. Koskenlaskun jälkeen meille tarjottiin ruokaa. Mukavan irlantilaisen pariskunnan kanssa juttu jatkui. Illan tullen palasimme takaisin Budvaan. Koskenlaskukokemus Tarajoella oli mahtava. Maisemat olivat upeita. Matkaseura oli mukavaa. Ja kaiken lisäksi olin voittanut itseni.

Teksti ja kuvat: Maria P.